Merestä pelastettu Jari Saario matkaa Cymona Eagle -aluksen kyydissä kohti Kapkaupunkia.

– Meinaan tulla Suomeen hyvillä fiiliksillä. En aio häpeillä, vaikka matka ei toteutunut niin kuin olin suunnitellut.

Näin tunnelmoi Jari Saario, viikonloppuna keskeltä eteläistä Atlanttia pelastettu extremesoutaja.

Saario, 53, matkaa parhaillaan Cymona Eaglen kyydissä kohti Kapkaupunkia. Laivan miehistö nosti hänet merestä varhain sunnuntaina.

– En onnistunut siinä, mitä lähdin tavoittelemaan, Saario summaa.

– Onhan se hetkellinen, aikamoinen pettymys, että matka päättyi noin. Olin aika paljon panostanut ja tehnyt töitä.

Saario esitti heti pelastumisensa jälkeen pahoittelut Instagramissa.

– Tuli sellainen anteeksi-olo, hän perustelee.

– Perhe, yhteistyökumppanit ja kaikki soututiimiläiset olivat joutuneet jännittämään aika paljon.

Saario ennakoi, että soutuseikkailussa ja erityisesti viime viikon taistelussa riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa.

– Tulipahan aikamoinen tarina.

Somekuramyrsky

Saario on saanut niskaansa keskikokoisen somekuramyrskyn.

– En koe mitään morkkista, että olisin hirveästi työllistänyt ketään tai kuluttanut mitään voimavaroja tai ollut rahallisestikaan kenellekään haitaksi, hän kuittaa.

– Ihmiset ovat erilaisia ja näkevät asiat eri lailla, eikä kaikkia voi miellyttää. Vähän he hukkaavat voimavarojaan, jos jaksavat tuosta räksyttää.

Saario arvioi, että laivan miehistölle pelastusoperaatio oli ”suuri hetki”.

– He ovat pystyneet pelastamaan jonkun hengen. Vaikka he joutuvat päivän poikkeamaan reitiltään, he muistavat tämän loppuelämänsä, hän lausuu.

– Laivan varustaja on messissä, eivätkä nämä ole pahoillaan, mutta moni Suomessa pahoittaa mielensä, että tämä tyhmyys tulee maksamaan nyt näin paljon.

Saario on ammatiltaan palomies. Hän näkee hätätilanteen myös pelastajasilmällä.

– Kun tulee hälytys, en koskaan ole keikkapaikalla moralisoimassa, Saario korostaa.

– On todella palkitsevaa, kun pystyy auttamaan ja pelastamaan.

Akkupalo

Tällaiselta Jari Saarion matkanteko näytti joulukuussa. Jari Saarion albumi

Saario kävi keskellä myrskyävää valtamerta ankaran, pitkän taistelun. Clayton-vene oli välillä kyljellään, välillä kokonaan ympäri.

Vettä tulvi sisään.

– Yritin täysillä heittää vettä pois, mutta kun iso aalto iski, saman verran tuli takaisin. Se näytti niin epätoivoiselta, Saario kuvailee.

– Se kylmyys, kun merivesi oli kuusi astetta, ja olin ollut märkänä jo monta kuukautta… Kylmyys oli ihan karmea.

Saario kertoo, että peli alkoi näyttää menetetyltä.

– Ei auttanut kuin yrittää vaan.

Kaaoksen keskellä kastuneet akut syttyivät palaamaan.

– Näkyi vain mustaa savua, Saario muistaa.

– Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tyhjentää sammutin sinne.

Akut sammuivat, mutta se oli vain hetkellinen helpotus.

– Kun akut paloivat, minulla ei ollut enää sähköjä. Silloin tiesin, että nyt on todellinen merihätä.

Saario laukaisi epirb-hälytyksen ja sai tiedon, että laiva on tulossa. Yhtäkkiä sijaintitietoja lähettänyt laite sammui.

– Laivasta annettiin ohjeeksi käynnistää laite uudelleen, Saario kertoo.

– Sitten se lähti vilkkumaan ja alkoi taas toimia. Se oli ihan käsittämätön helpotus.

Kaasulämpöä

Saario aktivoi pelastuslauttansa, varmuuden vuoksi.

– Mietin, että jos koko vene syttyy palamaan, minun on pakko mennä lauttaan ja nopeasti, hän kertoo.

– Yritin pitkittää ihan viimeiseen asti, ettei lauttaan tarvitsisi mennä. Veneessä oli sentään joku osa, jossa pystyi olemaan niin, ettei ole veden kanssa tekemisissä.

Kaasukeitin tarjoili tukalaan tilanteeseen pienenpientä lämpöä.

– Kaikki sytyttimet olivat menneet jo aikoja sitten ihan märäksi, mutta onneksi oli tulukset mukana, Saario mainitsee.

– Laitoin pienen kaasun, pidin sitä aina muutaman minuutin päällä ja yritin saada kajuuttaan lämpöä. Se oli pitkä aika odottaa.

Kun laiva oli päässyt noin tunnin etäisyydelle, Saario laukaisi hätäraketin ja ilmaisi sijaintinsa.

– Puolen tunnin päästä laukaisin toisen hätäraketin. Sitten meni varmaan vartti, kun laivan valot alkoivat näkyä.

”Supervaarallista”

Clayton oli noin 7,3-metrinen ja 400-kilogrammainen valtamerisoutuvene. Roosa Bröijer

Cymona Eagle on 200 metriä pitkä ja 32 metriä leveä valtamerialus, joten sen kyytiin nouseminen keskellä yötä myrskyävällä merellä oli vielä haastava osa pelastautumiskokonaisuudessa.

– Siellä oli monen metrin aallokko. Tuuli oli viisitoista metriä. Se oli ihan supervaarallista, Saario korostaa.

– Laivasta yritettiin heittää naruja minulle, että saan veneeni kiinni.

Heitot menivät ohi, ja Clayton ehti jo ajautua massiivisen Cymona Eaglen perän tuntumaan.

– Olin jo mennyt perän ohi, kun sain yhden narun kiinni ja solmittua otsalampun valossa veneeseen, Saario kertaa.

– Potkurivirta on juuri siinä kohdassa. Jos vene olisi mennyt rikki ja olisin joutunut veden alle, olisin mennyt varmaan vähän kuin jauheliha silppurissa.

Kannella olleet pelastajat kiskoivat Saariota veneineen eteenpäin.

– Kysyin myöhemmin, miten heillä riittivät voimat. He kertoivat, että joku ylimääräinen adrenaliini tuli, kun tiesi, että henki on näistä vedoista kiinni.

Laivasta laskettiin verkko, johon Saario hyppäsi kera yhden kassinsa.

– He saivat vedettyä minut laidalle, ja sain kaiteelta vedettyä itseni sisään. Mikään ei ollut selvää ennen kuin olin laivan kannella.

”Aika kova isku”

Saario ei ehtinyt jättää hyvästejä kovia kokeneelle Claytonille.

– Runko oli varmaankin murskaantunut. Eiköhän se uppoa sinne.

Clayton oli noin 150 000 euron arvoinen erikoisvarusteltu valtamerisoutuvene.

– Taloudellisesti on aika kova isku, mitä nyt meni pohjaan.

Vakuutusta ei ole, Saario paljastaa.

– Luulen, että maailmassa ei ole yhtään yhtiötä, joka antaa vakuutusta tuollaiselle veneelle, kun se on meressä. Nämä extremehommat ovat vähän omanlaisiaan.

Horn to Hope -projektin kokonaisbudjetti oli noin 450 000 euroa.

– Olin laskenut, että kun myyn veneen, pääsen nollille ja saan vähän palkkaakin, mutta se on nyt mennyttä, eikä sille voi mitään, Saario sanailee.

– Eiköhän tärkeintä ole kuitenkin, että henki on tallella.

”Luulen, että…”

Jari Saario on helsinkiläinen palomies, joka on tullut tunnetuksi huimista valtamerisouduistaan. Inka Soveri

Saario aloitti hurjan soutunsa 11. marraskuuta. Atlantin toisella laidalla ollut maali, Kapkaupungin satama-allas, oli onnettomuushetkellä vielä noin 2000 kilometrin päässä.

Saario muistelee innostuneesti erityisesti Kap Hornia ja eteläisellä Atlantilla kohtaamiaan jäävuoria, jotka olivat ”kuin tekoälyllä tehtyjä”.

– Halusin mennä Kap Hornin ohi. Saavutin sen ja sain olla siellä myrskyssä, hän myhäilee.

– Se oli aika kasvattava kokemus.

Kun Saario edellisen kerran palasi suurelta matkaltaan, Atlantin tuplaylitykseltä, seuraava soutuseikkailu hautui jo mielessä.

Nyt on toisin.

– En tämän jälkeen keksi, mikä enää olisi järkevää tai inspiroivaa, hän painottaa.

– Luulen, että soutuhommat olivat tässä.